Synnytystarinani

Halusin kirjoittaa synnytystarinan siksi, ettei aika hälventäisi tätä kaunista mutta kivuliasta muistoa mielestä. Halusin tehdä synnytystarinasta julkisen siksi, että erilaisten synnytystarinoiden lukeminen kiinnosti itseäni tässä kolmannessakin odotuksessa. Taustoitukseksi kerrottakoon hieman aiemmista synnytyskokemuksistani, joita siis on edeltänyt kaksi ennen tätä tuoreinta. Esikoiseni syntyi käynnistetyllä synnytyksellä raskausviikoilla 41+4 eikä synnytyksen luonnollisesta käynnistymisestä ollut tuolloin merkkiäkään. Pitkän ja traumaattisen synnytyksen tuloksena syntyi tuolloin isokokoinen poikavauva. Keskimmäinen lapseni syntyi elektiivisellä sektiolla raskausviikoilla 39+3 ja synnytyskokemus oli korjaava sekä palautuminen sujui nopeasti. Myös vauva voi syntyessään hyvin ja oli reippaankokoinen poika, kuten veljensäkin. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen olin vakaasti sitä mieltä, etten koskaan enää suostuisi luonnolliseen synnytykseen eikä tämä johtunut fyysisen kivun pelosta vaan enemminkin henkisen.

Kolmannen odotuksen aikana mielessäni oli alkanut kypsyä ajatus luonnollisesta synnytyksestä. Ehkä sittenkin haluaisin kokea sen vielä kerran? Ehkä se voisikin sujua paremmin, kuin ensimmäisellä kerralla? Jaoin mietteitäni ääneen neuvolakäynneillä ja lopullisen päätöksen tein raskausviikolla 36, jolloin minut oli kutsuttu synnytystapa-arviointiin synnytyssairaalaan. Synnytystapa-arviointi tehdään aina silloin, kun edellinen synnytystapa on ollut sektio arven repeämisriskin arvioimiseksi. Minun arpeni oli parantunut hyvin eikä repeämisriskiä ollut. Lisäksi vauvan painon perusteella arvioitiin tuolloin, 4 viikkoa ennen laskettua päivää, syntymäpainoksi noin 3,5 kiloa. Näiden turvin asennoiduin ajattelemaan alatiesynnytystä uhkan sijasta mahdollisuutena sekä itselleni että vauvalle. Toki loppuviimein synnytyksen kulku on aina ennalta-arvaamaton tapahtuma, joka voi edetä ja päättyä miten tahansa, mutta joka tapauksessa lopun aikaa odotusta mietin yhä konkreettisemmin mielessäni luonnollisen synnytyksen kulkua ja valmistelin itseäni tähän henkisesti mm. mielikuvaharjoittein.

Synnytyssairaalasta 2.12. klo 22.43.

Synnytykseni alkoi latenssivaiheella, jonka voisin väittää alkaneen jo 3 päivää ennen kuin tyttäremme näki päivänvalon (tai no illanloisteen, sillä hän syntyi pimeänaikaan synnytyssalin joulutähden loisteessa). Laskettuna päivänä 40 + 0, joka oli viikonpäivältä lauantai, olin odotusajan mammajoogassa Joogakoulu Shantissa, jossa olimme kanssaodottajaystäväni kanssa käyneet muutamaan kertaan raskausaikana. Jooga tuntui epätavallisen tuskalliselta ja sai aikaan kummallisia tuntemuksia vartalossani. Voisinkin väittää joogan olleen liikkeellepaneva voima synnytykseen, sillä joogan jälkeen oloni ei palautunut enää normaalin tuskaiseen olotilaan, jota loppuodotus oli tätä ennen ollut, vaan se oli erilainen. Harmikseni en pysty enää puristaa soluistani irti muistoa siitä, miltä tämä tunne tuntui, mutta tunne oli sellainen, että nyt se on menoa. Joogan jälkeen kävimme porukalla lasten kanssa syömässä Lie Mi Töölössä, minkä jälkeen veimme Sebastianin kanssa lapset hoitoon ja suuntasimme joululahjaostoksille. Latenssivaihe alkoi selvemmin alkuillasta, jolloin minua alkoi vaivata vuorotellen alaselkään ja alavatsaan paikantuva jomotuskipu. Suuntasimme Jumboon ostoksille, ja Jumbossa kivut olivat yltyneet jo sen verran, etten pystynyt kävellä pitämättä katseita keräävää ääntelyä. Hikoilin tuskissani ja valitin kivuista, jotka kuitenkaan eivät tuntuneet synnytyssupistuksiltakaan. Ostoksista hoidimme vain välttämättömimmät ja useiden hengenvetopysähdysten jälkeen jatkoimme matkaa kotiin. Sebastian oli mielestäni melko vähäsanainen ja totinen, luulen, että häntä jännitti, muttei uskaltanut iloita synnytyksen käynnistymisestä turhaan. Olinhan ollut hyvin kivulias jo pidemmän aikaa ennen laskettuakin. Toivoin jo itsekin synnytyksen käynnistymistä (siksi, että olin veikannut meidän leikkimieliseen syntymäpäivävisaan vauvan syntymistä päivälle 1.12 eli 40+1), joten ryhdyin vauhdittamaan supistuksia, jotka käynnistyivät samaisen lauantain illalla kotiin päästyämme. Sebastian paineli akupunktiopisteitäni ja itse koitin ensimmäistä kertaa pumpata sähkökäyttöisellä rintapumpullamme maitoa rinnoista, sillä tämän on synnytyssairaalastakin sanottu edesauttavan synnytyksen käynnistymistä raskausviikkojen ollessa täysiä (tähän vielä täsmennän, että pumpulla lypsämistä suositellaan vasta lasketun ajan mentyä ohi ja käsin lypsämistä aikaisintaan viikoilta 37+0). Vaikea sanoa oliko näillä toimilla yhteyttä oman synnytykseni käynnistymiseen vai ei. Suhteellisen säännöllisinä tulleet 30sek – 1min 30 sek mittaiset supistukset kuitenkin lopahtivat kestettyään kaksi tuntia. Näiden aikana Sebastian ehti pakata sairaalakassin, jonka kanssa emme tosiaan olleet pitäneet kiirettä 😁. Kellon näyttäessä puoltayötä luovutin ajatuksesta lähteä synnyttämään ja menimme yhdessä nukkumaan. Voin tässä korostaa sanaa yhdessä, sillä loppuodotuksessa vietin usein öitä sohvalla kivuista johtuvan valvomisen vuoksi.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina 1.2. teimme raikkaassa ja kauniissa pakkassäässä kävelylenkin, joka ei ollut pitkä mutta tuntui siltä, sillä latenssivaihe tuntui yhä olevan päällä. Koko sinä päivänä supistukset eivät ottaneet säännöllistyäkseen, vaikka välillä niitä kellottelin. Seuraava yö, sunnuntain ja maanantain välinen yö, oli käänteentekevä. En nukkunut silmäystäkään koko yönä, sillä jatkuva oksentamisen tunne piti hereillä. En oksentanut kertaakaan, mutta oksennusrefleksi tuli tahtomatta ja usein. Herätin Sebastianin, sillä olo oli ensimmäistä kertaa sellainen, ettei yksin valvominen vain luonnistunut. Värjöttelimme sylikkäin sohvalla ja yö kului minun yökkiessä limaa ämpäriin harva se hetki.

Seuraavana aamuna, maanantaina 2.12. meillä oli neuvola. Olin väsymyksen sekä raihnaisuuden vuoksi huonotuulinen enkä juurikaan jaksanut keskustella neuvolaterveydenhoitajamme kanssa. Vauvan sykkeitä mitatessa terveydenhoitaja sanoi ettei voisi kuunnella sykkeitä ennen kuin supistus päättyisi ja kyseli tunsinko supistusta. Tunsin supistuksen vatsan jännittymisenä mutta selkeästi erottuvaa voimakasta kipua en erottanut vaan koin olevani jatkuvassa kipuväsymyksessä ja jo turta sille. Olin jo irtaantunut keskustelusta omaan maailmaani mutta kuuntelin terveydenhoitajan ja Sebastianin välistä keskustelua ja erotin sieltä lauseita kuten ”kuulostaa toiveikkaalta” ja ”synnnytys lähellä”. Autossa supistuskivut pamahtivat päälle ensimmäistä kertaa niin kivuliaina, että tiesin varmuudella niiden olevan synnytyssupistuksia. Niiden aikana ei vain kyennyt olemaan ääntelemättä kivusta. Sebastian vei minut kotiin ja jäi tekemään etänä töitä kotoa käsin. Suuntasin autosta suoraan suihkuun, mutta ennen sinne ehtimistä tunsin mielestäni lapsivettä vaatteita riisuessani. Tästä en ollut varma, sillä vettä tuli jokseenkin vähän (ehkä muutaman ruokalusikallisen verran). Supistuksia tuli, muttei vieläkään niin säännöllisesti, että olisin uskaltanut haluta lähteä ajamaan Lohjalle saakka siinä pelossa, että meidät vielä käännytettäisiinkin takaisin. Niin, olin valinnut synnytyssairaalaksi Lohjan jo varhaisessa vaiheessa raskautta ystäväni suosituksesta. Suihkun jälkeen soitin kuitenkin Lohjalle ja kerroin lapsivesiepäilystä. Synnytyssairaalasta pyydettiin tulemaan näytille, sillä lapsivesinäyte olisi hyvä ottaa, sillä rikkoutuneista sikiökalvoista voisi päästä bakteeri, joka puolestaan voisi infektoida vauvan. Tässä vaiheessa en enää tuntenut supistuksia, joten en kiirehtinyt lähtöämme. Halusin viettää lasten kanssa mukavan glögihetken ennen lähtöä ja selittää heille tilanteen sekä sen, että veisimme heidät hoitoon tavanomaisesta poiketen ystäväpariskuntamme luokse.

Minut kirjattiin Lohjan synnytysosastolle sisään klo 18 maanantainailtana. Lapsivesinäyte oli positiivinen, minkä vuoksi myös bakteeriseula otettiin. Bakteeriseulan tulos oli näyttänyt erroria, ja selvittelyn jälkeen kätilö tiesi kertoa, ettei virhekoodia tulisi mikäli bakteerinäyte olisi negatiivinen. Tästä johtuen jouduin (tai sain) jäädä osastolle, sillä antibioottitippa oli aloitettava viimeistään 18 tunnin kuluttua vesien menosta eli minun tapauksessani viideltä yöllä, ellei synnytys sitä ennen käynnistyisi. Tässä vaiheessa olin jo silmiinnähden hyvin kivulias ja supistuksia piirtyi käyrälle, vaikka kohdunsuun tilanne oli vain sormelle auki. Sebastian lähetettiin kotiin ja minut siirrettiin tutkimushuoneesta raskaanaolevien osastohuoneeseen. Sanoin vielä Seballe ennen tämän lähtöä, että saan täällä varmasti vihdoinkin nukuttua ja levättyä ja että soitan hänelle, mikäli synnytys käynnistyisi yöllä. Nukkumisen osalta väärin luulin.

Maanantain ja tiistain välisenä yönä klo 01 supistuskivut yltyivät niin koviksi, että koko vartaloni jäykistyi supistuksen tullessa. Supistuksia piirtyi käyrälle 5-7 minuutin välein, mutta kohdunsuun tilanne ei ollut edistynyt. Pyysin lääkettä ja sain lihakseen pistettävää kipulääkettä sekä tens-laitteen, jonka koin epämiellyttäväksi ja hyödyttömäksi. Myöskään kipulääke ei tepsinyt mutta voimakkaampaa kipulääkettä ei minulle kätilön mukaan voinut vielä antaa. Myös tämä yö meni valvoessa, sillä vaikka torkahtelin supistusten välissä, oli kivut aivan tapissa. Ikävöin miestäni ja odotin hänen saapumista kuin kuuta nousevaa. Sebastian tuli luokseni lopulta yhdeksän jälkeen aamulla.

Siirryimme synnytyssaliin kello 10 kun synnytyssali vapautui. Samaan aikaan lapsiveteni alkoi vihdoin holahdella kunnolla suuria määriä. Pääsin vihdoin ammeeseen, jota olin toivonut kivunlievitysmenetelmäksi jo aiemmin. Ammeessa makoilu oli niin ihanaa kuin tuossa tilassa voi mitään ihanaksi kutsua. Yksinään lämmin vesi ei tosin auttanut vaan sain kaveriksi ilokaasuseosta, jota hengittelin aina supistusten aikan. Sebastian nökötti vieressä penkillä ja ojensi ilokaasun hengitysmaskin aina, kun ojensin käteni. Tässä vaiheessa en enää kyennyt puhumaan, mutta muistan elävästi, miten hyvältä kirpeät pääkallokarkit maistuivat, kun imeskelin niitä ammeessa istuessani. Suosittelen varaamaan tällaisen pussin mukaan sairaalakassiin 😀 Muuta evästä meillä ei sitten siellä ollutkaan. Jossain vaiheessa 12-13 välissä halusin pois ammeesta, sillä supistuskivut vain yltyivät eikä ilokaasuseos enää auttanut. Kätilö pyysi minut synnytyspedille kohdunsuun tilanteen tarkistamista varten. Mikä pettymys, kun kuulin tilanteen olevan kaikesta vartaloni tekemästä työstä ja kärsimästäni kivusta huolimatta yhä sama eli sormelle auki. Surkuttelin Seballe miksei mitään edistystä tapahtunut ja kuinka kauan tätä kärsimysnäytelmää jatkuisi. Pian tästä minut tarkasti gynekologi, jonka muistan ihanan välittävän oloisesti todenneen, että vartaloni jännittyy niin jäykäksi supistuksen tullessa ettei supistus pääse tekemään työtään vaan vartaloni taistelee supistusta vastaan. En tiedä miksi näin oli ja miten supistuksen aikana kuuluisi olla, mutta minä en siihen ilmeisesti kyennyt. Minulle päätettiin pistää kipufentanyyli selkäytimeen ja samalla asentaa annosteluputki epiduraalia varten. Epiduraalia ei tässä vaiheessa synnytyksen edistymistä voinut vielä antaa.

Kipufentanyylin laittaminen oli kaikista kivuliain hetki synnytyksestä ja pahin fyysinen kipu, mitä olen koskaan eläessäni kokenut. Tästä toipuminen henkisesti on vielä kesken ja haluan keskustella sen laittaneen anestesialääkärin kanssa. Tai ainakin pyytää nähtäväksi siitä tehdyt kirjaukset. Synnytyskivuissani olin tajuissani, mutta tietoisuuteni rajamailla ja melko lailla muiden armoilla. Tilanteesta jäi sellainen tunne, että ruumiilliseen koskemattomuuteeni puututtiin liian rajusti, ja että se olisi pitänyt hoitaa potilasmyönteisemmin. Fentanyylin pistäminen minulle nimittäin oli vaikeaa. Kuuntelin siinä itse tilanteessa anestesialääkärin ja kätilön keskustelevan keskenään pistoksesta kuin minua en itse olisi paikalla. Minulla oli kuulemma ”haastava anatomia” pistämiseen – mitä ikinä se sitten tarkoittikaan. Pistosta yritettiin useasti ja jokaisella väärään kohtaan osuvalla pistolla vartalooni iski sähköshokin kaltainen kipu, joka tuntui rehellisesti sanottuna elävältä tappamiselta. Mieheni tuki minua hartioista, jotta pysyisin pystyssä ja nojasimme otsat vasten toisiamme ja samalla itkin kuolemaa ja hoin viimeisiä sanojani. Sopertelin myös jotain sellaista kuin ”tämä on kuin Azkabanin vankilassa olisi” ja tällä tarkoitin oikeasti Guantanamo Baytä. Ehkä vähän naurattaa nyt tätä pientä yksityiskohtaa muistellessa, vaikkei muuten hymynkareet nouse tästä muistosta. Pistosyritysten aikana saliin ramppasi ylimääräinen kätilö kyselemään anestesialääkäriä ja “hoputtamaan” tätä tulemaan samaan aikaan kun tällä oli piikki hermoissani kiinni. Yksi piikki putosi lattialle ja Sebastianin mukaan lääkärin kädet tärisivät. Fentanyyli saatiin kuin saatiinkin pistettyä, vaikka anestesialääkäri ehti jo sanoa luopuvansa sen yrittämisestä. Fentanyylin alkoi vaikuttaa hitaasti, mutta sen vaikutuksen myötä kivut loppuivat, sain levättyä ja aukeneminen alkoi vauhdilla. Mikä autuus. Kolmessa tunnissa, jonka verran sain vihdoin myös lepoa, avauduin lähtötilanteesta täyteen 10 cm.

Ponnistusvaihe oli kaunis kokemus. Mieheni puhkesi kukkaansa tässä vaiheessa, mikä on yhä hieman absurdia ajatella miten hän sen teki. Sebastianin synnytykseen valmistautumisesta sanottakoon, ettei hän ollut perehtynyt synnytyksen kulkuun ja eri vaiheisiin tai ehkä mihinkään ollenkaan, emmekä olleet käyneet yhdessä synnytysvalmennuksessa. Olin vakaasti harkinnut haluavani synnyttää yksin, sillä epäilin, ettei hermoni kestäisi hänen tietämättömyyttään ja kyvyttömyyttä auttaa minua siinä tilanteessa. En tiedä miten hän sen teki, mutta tuntui kuin hän olisi ollut koko ponnistusvaiheen ajan ponnistamassa kanssani, vaikka minähän sen fyysisen työn tein. Sebastian oli niin läsnä, että läsnäolo tuntui koko huoneessa ja myös minussa. En pysty sanoin kuvailla tämän enempää, mutta me tehtiin se yhdessä. Sormeni turposivat synnytyksen käynnistyttyä sairaalassa niin paljon etten pystynyt käyttämään vihkisormustani, mutta ponnistusvaiheessa pyysin sen sormeeni takaisin. Kivunsekaisesta olotilasta huolimatta tunsin voimakasta rakkautta miestäni kohtaan, joka voimistui entisestään lapsen saavuttua maailmaan. Ponnistusvaihe kesti 24 minuuttia. Dramatiikalta ei tämän aikana vältytty, sillä vauvan sydänäänet laskivat muutamaan kertaan niin alas, että kätilöt joutuivat soittamaan lääkärin. Tässä vaiheessa petyin itseeni ja olin varma, että meidät viedään leikkaussaliin. Lääkäri sanoi ”hyvältä näyttää”, jatkettiin ponnistamista, ja sain kuin sainkin puserrettua vauvan ulos minusta. Saman tien vauvan synnyttyä tunsin Sebastianin lämpimien kyynelien valuvan päälleni ja Sebastianin ensimmäiset sanansa olivat ”se on niin kaunis”. Onneksi hän kykeni myös tallentamaan tämän hetken puhelimeensa, sillä meillä on nyt uskomattoman kaunista (mutta ei-julkaisukelpoista) kuvamateriaalia tästä hetkestä. Sebastian on jälkikäteen kuvaillut tätä hetkeä myös siten, että hänestä tuntuu kuin joku olisi painanut kytkintä ja että elämä alkoi siitä. Niinhän siitä alkoi, uusi elämä ja uusi alku ❤️

Kotiuduimme synnytyssairaalasta vauvan ollessa 1.5 vuorokautta, sillä vauva voi hyvin ja minäkin – erityisesti henkisesti. Raskaana ollessani en tuntenut ollenkaan olevani oma itseni, mutta vauvan synnyttyä tunsin kuinka ”minuus” virtasi takaisin vartalooni. Halusin esikoiseni synnytyksen jättämälle muistolle eheyttävän synnytyskokemuksen, ja sellaisen myös jotakuinkin sain. Raskaus on silti rankka ja raskas rypeämä, josta minäkin vasta palautumiseni ensi metreillä. Palautumisen osalta en aio luoda itselleni mitään paineita, olen ylpeä kehoni tekemästä työstä ja kunnioitan sitä antamalla aikaa ja kärsivällisyyttä. Meillä ei ole kiire minnekään ja nautin jokaisesta sekunnista, jonka saan viettää tämä ihana, tuhiseva tyttäremme sylissäni.

Millaisia synnytyskokemuksia teillä on?

♡: Lotta

3 thoughts on “Synnytystarinani

  1. leikkaussalin sairaanhoitaja

    Tuosta epiduraalin laitosta. Ne sähköiskumaiset tuntemukset on täysin normaaleja ja kuuluvat asiaan, vaikka tuntuvatkin inhottavilta. Niistä pitäisi kuitenkin informoida potilasta ennen puudutuksen laittamista (eli varoittaa, että tällaisia voi tulla ja ne ovat normaaleja). Tämä tosiaan johtuu siitä, että ohuenohut neula hipaisee selkäytimen lähellä kulkevia hermoja, jotka sähköttävät viestiä sitten jalkoihin/pakaraan. Yleensä tuntemukset menevät hetkessä ohi.

    Harmi, että puudutuksesta on jäänyt huono kuva. Ehkä tilanteesta ei osattu kertoa sinulle riittävästi tai asento ei ollut riittävän hyvä eikä sitä korjattu tarpeeksi tms. Ison mahan kanssa, supistaessa, on muutenkin hankalaa istua kippurassa, mutta kyllä kenelle tahansa anestesialääkärille tämän pitäisi olla rutiinia. Haastava anatomia voi tarkoittaa sitä, että nikamavälit ovat jotenkin madaltuneet eikä epiduraalitilaan pääse helposti. Tähänkin on kuitenkin helpotuskeinoja (eli asennon korjausta/vaihtoa, toisenlaista neulaa, toista lääkäriä ym). Se tila, mihin puudutusaine/katetri/kipulääke laitetaan on ihan mikroskooppisen pieni, ja vaatii usein pientä hakemista, että se käsituntumalla sieltä löytyy. Siksi neulaa joudutaan tarvittaessa liikuttelemaan ja pistämään useamman kerran. Ei se mukavaa ole, mutta välttämätöntä.

    Kannattaa käydä asiaa vielä läpi jonkun terveydenhuoltoalan ammattilaisen kanssa, ettei asiaan jäisi kammoa. Selkäydinpuudutus kun on ihan mahtava anestesiamuoto muitakin leikkauksia ajatellen ja paljon, paljon turvallisempi kuin nukutus. 🙂

    t. leikkaussalin sairaanhoitaja

    Liked by 1 person

    1. Kiitos onnitteluista ja kommentistasi – tässä oli paljon arvokasta tietoa erityisesti niille, joilla synnytys tai spinaalipuudute on edessä joskus. Täsmennän tällä vastauksella niin sinulle kuin muillekin lukijoille puudutusta koskevaa kirjoitusosiota, josta jätin tarkoituksella yksityiskohdat käymättä läpi.

      Epämiellyttävät muistoni spinaalin laitosta ei niinkään liity itse puudutteeseen tai siihen, etten olisi tiennyt tarpeeksi mitä tältä puudutteelta tai sen laitolta odottaa, vaan pikemminkin tilanteeseen, joka näyttäytyi itselleni sekä miehelleni kaoottiselta. Meidän kokemaan kaoottisuuteen vaikutti mm. kätilön ja anestesialääkärin välillä käyty keskustelu meidän kuullen mutta ilman meitä, ja kahden lääkärin eri käsitys minulle siinä tilanteessa parhaiten soveltuvasta kivunlievityksestä sekä erityisesti se, ettei näkyvään ja kuuluvaan pakokauhuuni reagoitu sillä tavalla, joka olisi saanut meille turvallisemman tunteen. Lääkäreille kivun kohtaaminen ja kipua aiheuttavien toimenpiteiden kohtaaminen on arkipäiväistä, ymmärrän sen. Synnyttävälle naiselle taas tilanne on korostuneen henkilökohtainen ja silloin jos milloin on tärkeää tuntea, että hoitohenkilökunnalla on niin sanotusti homma hanskassa eikä levällään ja että minulla tässä on kaikki hyvin. Meille jäi monta kysymysmerkkiä leijumaan ilmaan lääkärin jo lähdettyä seuraavan potilaan luo. Tämän tultua sanotuksi riittänee todeta, että asia olisi ollut hyvä heti puida läpi anestesialääkärin kanssa ja esittää vastakysymyksiä niihin mitä minulle esitettiin siinä tilanteessa. Tämän itse asiassa yritinkin tehdä kotiutumisemme jälkeen tolkkuihin palattuani, mutta synnytyssairaalassa oli siihen aikaan kiire enkä tavoittanut ketään lääkäriä asiastani keskustelemaan. Aion ennemmin tai myöhemmin kyllä selvittää asiaa.

      Kiitos vielä sinulle tärkeän viestin välittämisestä ja minä puolestani tahdon vielä viestiä, että synnytyssairaalassa hoitoni ja kohtelumme oli pääosin moitteetonta, tyttäremme syntymää avustivat mahtavat kätilöt ja kokemus oli kaikin puolin hyvä – pois lukien puudustilanne, jossa oli kyse minun kokemuksistani siinä hetkessä.

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s